Tämä pohjustuksena kirjoitan ajatuksia hieman tänä päivänä. (http://tittuska.blogspot.fi/2012/02/emptiness.html)
Kolmen vuoden jälkeen tuosta kirjoituksesta on ehtinyt asiat muuttua paljon. Totta jos puhutaan, en ole tuota tekstiä itse pystynyt lukemaan kuin muutaman kerran, eikä silloinkaan ole kyyneleittä selvitty. Kirjoitukseni lopussa lukee näin "Enkä varmasti menetä tätä perhettä, vaikka tämä matka päätty tähän. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, enkä mitään vaihtais ikinä pois."
Olin ehtinyt vaihtaa maisemia koulun vuoksi 2,5v ja rokkitytsy muuttu räppitytsyksi.
Pari päivää sitten tapasin monien vuosien jälkeen kaveria, joka kävi myös kyseisen bändin keikoilla silloin ja liikuimme samassa porukassa. Puheenaiheeksi (jostain kumman syystä..) nousi menneet ajat ja tämä "TAP-perhe". Jutellessa mainitsin, miten juuri hetki takaperin entinen luokkakaveri oli todennut minulle puhelimessa kuulumisten lomassa, että "Ootko sä käynyt Titta missään muissa kun räppikeikoilla viime aikoina?:D". Naurahtaen myönsin hänen olleen oikeassa.
Muutoksista päästään siihen, mitä tämä matka oikein jatkui entisten bändin jäsenten kohdalla. Tässä vaiheessa siirrytään suoraan Juhaan, bändin laulajaan. Reipas vuosi eteenpäin lopettamisen jälkeen, hän alkoi tekemään soololevyä sekä satunnaisia keikkojakin muutaman. Olimme pikkusiskon kanssa menossa Tampereella tapahtumaan, missä hänenkin piti esiintyä, mutta paikalla odotellessa kuulemme, ettei hän äänihuuli ongelmien vuoksi voi esiintyä. Harmitti, mutta toivottelinkin kovasti paranemisia facebookin välityksellä, jossa minulle tulikin viesti Juhalta pari viikkoa tämän jälkeen, missä hän kertoi esiintyvänsä Tampereella ja pyysi minun tulevan katsomaan. Tein väärän valinnan, mitä kadun nyt. Mietitkö miksi? Viiden kuukauden päästä tästä seisot hänen vierellä, mutta hän ei levitä käsiä auki ja ota syleilyyn niinkuin ennen, hän ei puhu tai katso sinua silmiin, on läsnä, mutta nukkuu...hyvää matkaa rakas.
Tänä vuonna tulee kaksi vuotta elämäni raskaimmista jäähyväisistä. Nyt kun puhuimme kaverin kanssa, mainitsin hänelle, miten jäänyt yhä epätodellisuuden tunne päälle. Mietin tätä asiaa, ajattelin johtuvan hieman varmasti myös siitä, kun näimme bändi aikoina about joka viikko, mutta loppuvaiheessa ei ollenkaan, ehdin tottua ja odotin vain, koska tulee keikka ja nähdään taas. Hetkinen, odotanko sitä siis yhä? Jää vain muistot, mutta ne tuntuu ajan kuluessa hiipuvan. Kuvatkin sekoittuvat samaan epätodellisuuteen ei mikään ole enää tuttua ja turvallista. Facebookista luin joskus vanhoja keskustelujamme, nyt kun niitä etsii löydän vain omat viestit ketjusta. Onko tämä kaikki katoavaa? En halua unohtaa, koitan pitää kiinni jäljellä olevista muistoista Juhan kanssa. Miten omalla kohdalla tulee käymään, unohtaako omatkin tutut minut? Anna käsi, mä pidän kiinni vielä kiinni.
"Miksi mä sulle sen kertoisin,
valheita vastaan mä taistelen, uuvun nukahdan.
Harhakuvaa katselen, peilistä löydän mä vastauksen,
sen saanko loppumaan.
Ja mä kierrän vuorten taa, jos vaan sut minusta irrottamaan,
Onko niin etten saa koskettaa, jos lopulta unohtaa"
